Käsivarsi eli Käsivarren Lappi on Suomen suurtunturialuetta. Käsivarren pohjoisinta osaa kutsutaan Yläperäksi. Käsivarsi kuuluu Enontekiön kuntaan ja siellä sijaitsevat kaikki Suomen korkeimmat tunturit.

Vaellus Käsivarressa 1996 ystäväni Jaakon kanssa oli ensimmäinen omin päin tehty talvivaellus. Miksipä tuota valitsemaan vaatimattomampaa kohdetta kun kerran oli voimiensa tunnossa. Olimme molemmat juuri suorittaneet varusmiespalveluksemme Kainuun rajavartiostossa, joten ihan kokemattomia luonnossa liikkujia emme sentään olleet. Aamulenkit ja lähes jokapäiväiset pyöräilyt harjoitusalueelle (16 km) sissi-leireineen olivat mukavasti kasvattaneet kuntoa.

Varusteet olimme saaneet kasaan eri paikoista lainaamalla. Molemmilla oli lyhyet, tunturiin paremmin soveltuvat, metsäsukset. Minulla hyvin rasvatut vuorelliset nahkasaappaat ja Jaakolla huopavuorelliset kumikengät. Jaakolle saimme lainattua LJK:n putkirinkan Kajaanin nuorisoseuralta. Pienen ahkion olin saanut hyvän ystäväni isältä lainaan. Paksut nahkarukkaset ja laskettelulasit olivat vaelluksen yhdet tärkeimmistä varusteista. Jaakko pärjäsi koko matkan pilkkihaalareilla.

Lähdimme matkaan viikko pääsiäisen jälkeen. Noin kello viiden aikaan menin herättelemään Jaakkoa, että vieläkö hän aikoi lähteä matkaan. Ajelimme mutkan kautta suoraan, eli Kuusamon ja Rovaniemen kautta. Ostimme Muoniosta pilkkiluvat ja kävimme tankkaamassa. Lähtö nastarenkailla mitä parhaimmassa kevät säässä tuntui hölmöltä. Tie oli sulana koko matka aina Kilpisjärvelle asti. Ihailimme muuttuvaa maisemaa ja odotimme tuntureiden esiintuloa. Puuttomat tunturit olivat meille molemmille uusi näky ja kokemus.

1. Vaelluspäivä. Päästyämme perille etsiskelimme paikkaa jonne olisimme voineet jättää reitti-ilmoituksen, mutta huonoin tuloksin. Emme ehtineet kiinnittämään asiaan sen enempää huomiota vaan luotimme kotijoukkoihin ja heille jättämään reitti-selostukseen. Parkkeerasimme auton ja purimme kamppeet. Ensimmäisen tapaamamme henkilö oli paikallinen poromies. Hän piti meitä kovasti hulluina koska olimme lähdössä hiihtämään tunturiin pelkästään huvin vuoksi. Niinpä.

Lähdimme vauhdilla hiihtämään kohti Saarijärveä, koska pian alkaisi hämärtää. Illan hämyssä saavuimme perille. Lähes täyden autiotuvan asukkaat ihmettelivät meidän hiihtovauhtia. Ei ihme sillä pidimme reipasta vauhtia yllä koko matkan.

Autiotupa oli melkein täynnä, mutta varaustupa oli auki ja vapaa. Siispä majoittauduimme kaksistaan varaustuvan puolelle kun kerran sellainen mahdollisuus tarjoutui. Lämmitimme tupaa ja valmistauduimme yöpuulle. Unta ei tarvinnut kauaa odotella.

2. Vaelluspäivä. Aamupalaksi söimme litrat jogurttia ja loput painavat sekä jäätyvät ruoat. Oli meillä pala kuivattua poronlihaakin maistiaisiksi. Seuraavan kohteen Kuonjarjohkan saavutimme sen verran nopeasti, että mietimme jatkoa Meekolle asti. Päätimme kuitenkin olla jatkamatta matkaa, sillä Meekolla olisi varmaan suuremmalla todennäköisyydellä enemmän porukkaa.

Kuonjarjohkaa pidetään yleensä vain taukopaikkana matkalla Meekolle, vaikka tupien sijoittelussa on niiden ajateltu olevan päivämatkan välein. Hiihtäen tietty matka taittuu kesän reissuja nopeammin.

Meille jäi hyvin aikaa ja ilta piti saada kulumaan jotenkin. Kapusimme läheiselle mäelle ja laskettelimme lumituiskussa alas. Yritimme myös rakennella pressusta purjeen, mutta puuskainen tuuli ja huono näkyvyys tekivät sen kokeilun vaikeaksi.

3. Vaelluspäivä. Nukuimme autuaasti ja pitkään. Aamupalan jälkeen jatkui matka kohti pohjoista. Meekolle laskettelu kävi todella sukkelaan. Murkinoimme tuvassa ja kävimme varaustuvan erämaapuhelimella soittamassa kotiin. Meekon maisemat, erätuvat ja vastapuhelu kotiin saivat aikaan todellisen ”erämaafiiksen”. Olimme vihdoin saapuneet suurtuntureiden ytimeen.

Meekolla alkoi olla ”ahdasta” ja päätimme suunnata matkamme kohti Porojärven suuntaa. Puolessa matkaa vastaan ajeli moottorikelkalla kukapa muukaan kuin Kilpisjärven nimismies! Pysähtyi ja kyseli kuulumisia.

Ilta jo hämärsi kun saavuimme Porojärvelle. Löysimme pienen tuvan ja asetuimme taloksi. Tuvan takka oli mielenkiintoinen. Piipusta näkyi tähtitaivas. Suora hormi ei paljoa lämpöä pidellyt. Ilta kului kiehisiä vuollen ja Jaakon kumppareita paikkaillen. Kotvan kuluttua, juuri ennen yöpuulle menemistä, saapui vanhempi pariskunta ja yövyimme tuvassa neljästään. Neljälle riitti vuodepaikat, tosin lattialla olisi vielä ollut tilaa.

4. Vaelluspäivä. Aamulla kokeilimme pilkkionnea. Normaali kaira ylsi juuri ja juuri paksun jään läpi. Hyvä niin koska jatkovartta ei ollut mukana. Huonossa säässä ja paksun lumipeitteen vuoksi aina epäilytti, että sattuiko järven jäälle vai kenties sen viereen. Onneksi emme kertaakaan kairanneet kivikkoon.

Varmaankin juuri näillä järvillä oli Kekkonen aikoinaan kalastellut sillä Porojärven autiotuvan vieressä oleva varaustupa tunnetaan UKK-kämppänä. Se on toiminut Kekkosen Käsivarren hiihtoretkien tukikohtana. Koko vaelluksen ajan sää oli ollut kurja, lukuunottamatta ensimmäistä vaelluspäivää, eikä kalaonnikaan vaivannut.

Porojärveltä jäi eräs mielenkiintoinen tapaus mieleen. Järven jäällä kuulimme outoa törinää lumituiskun keskeltä. Yllätykseksemme joutsenpariskunta lensi ylitsemme kohti luodetta. Mahtoi lintu raukkojen sisäinen kello olla väärässä ajassa.

Viereisessä varaustuvassa asustavat kalastajatkin manasivat huonoa säätä ja suuntasivat aamulla kohti parempia apajia. Meidän kanssa yön viettänyt pariskunta lähti päivälenkille ja aikoivat palata vielä yhdeksi yöksi Porojärven tupaan. Koska parannusta keliin ei ollut luvassa, päätimme oikaista Saivaaran eteläpuolelta Kuonjarjohkalle kohti paluureittiä. Lyhintä reittiä takaisin olisi 45 kilometriä.

Matkalla näkyvyys meni välillä aivan nollaksi, eikä silloin tiennyt hiihtikö ylä- vai alamäkeen. Suksisauvan kun ojensi eteen suoraksi, ei sompaa enää näkynyt. Vaakasuoraan satava sohjolumi tarttui myrskylaseihin eikä tahtonut irrota millään. Heikkoa näkyvyyttä varten meillä oli käytössä ohut oranssi nailonnaru. Sen avulla sai joten kuten suunnan kun narun sitoi kaveriin ja piti kompassisuuntaa yllä edellä hiihtävään. Tai siis naruun kun kaveria, eikä mitään muutakaan näkynyt rankassa lumituiskussa.

Meillä ei ollut telttaa mukana, vaan ainoastaan pressu ja lapio, jolla saisimme tarvittaessa aikaan tilapäisen majoitteen. Takaisin niin sanotulle pääväylälle saavuttaessa löysimme lumesta rakennetun suojamuurin. Levähdimme muurin antamassa tuulensuojassa ja mietimme rakentaisimmeko yösijan itsellemme. Ilta oli vasta nuori, eikä matka painanut, joten päätimme jatkaa kohti Kuonjarjohkaa.

Juoma loppui termoksista vähän liian aikaisin. Ainakin minulla. Mehukattitörpöt oli tyhjennetty alkumatkasta ja jano kävi loppua kohden aivan älyttömäksi. Monta kiveä ehdimme luulla tuvaksi. Perillä sitten huomasimme ja samalla muistimme ettei tulosuunnasta voinut mökistä nähdä muuta kuin hormin. Tupa oli melkein kauttaaltaan lumen peitossa.

Lunta satoi sen verran, että jos mieli vessaan, niin sai ottaa lapion mukaan. Ihan viimetinkaan ei kannattanut asiaansa jättää, sillä nietosta oli ja tuli koko ajan lisää estäen ovien aukeamisen. Ruokailun jälkeen alkoi tavaroiden kuivatus. Vaikeassa kelissä hiihto oli kastellut vaatteemme aivan kokonaan. Ripustelimme tuvan katon ja seinät täyteen märkiä vaatteita. Onneksi tuvista löytyi hyvin kuivaa polttopuuta.

5. Vaelluspäivä. Heräsimme ”aikaisin” kun kuulimme ulkoa ääniä. Kiireesti yritimme kerätä enimmät, jo kuivat, tavarat naruilta. Ei ollut narua tai naulaa jossa ei joku vaateparsi olisi roikkunut. Kiitos aamuisten vieraiden, pääsimme kerrankin ajoissa matkaan!

Hiihdimme Saarijärvelle jossa päätimme palata samana päivänä takaisin autoille asti. Olimme varautuneet pidempään reissuun, mutta huono kalaonni ja todella kehno sää ei houkutellut jäämään. Ehkä koti-ikäväkin oli jo alkanut vaivaamaan.

Lähdimme oitis matkaan ja saavuimme hyvissä ajoin Kilpisjärvelle. Vain pieni pysähdys tuntirukoivikon viereen rakennetussa kodassa, jonka lattia oli poron taljoilla peitetty. Siitä oli enää lyhyt hiihtomatka Hotelli Kilpikselle. Ei muuta kuin saunaan ja sen jälkeen pääsimme kotimatkalle kohti Kajaania. Paluumatkalla huomasin olleen oikeassa jättäessäni talvirenkaat vaihtamatta sillä lunta, loskaa ja jäätä riitti aina Kajaaniin asti.

Retkeilijät: Jaakko ja Mikko

by