Pohjois-Ruotsissa sijaitsee kansallispuisto nimeltään Sarek. Se on suosittu vaelluskohde, mutta sitä ei voi suositella aloittelijoille. Sarekissa valeltajan on osattava suunnistaa ja tuntea lumivyöryjen vaarat. Alueella on niukasti palveluita tarjolla joten kaikki, majoitus mukaan lukien, pitää olla omasta takaa mukana.
Edellisestä talvivaelluksesta oli kulunut tovi, jonka vuoksi hinku päästä reissuun oli käynyt suureksi. Kyselin kaikki kaverini läpi ja kaksi uskaliasta löytyi. Minna, Aaro ja minä lähdimme Kajaanista matkaan suhteellisen hyvissä ajoin, vaikka edellinen ilta oli venähtänyt pitkäksi, kuten tapaa yleensä on.
Poikkesimme Mieslahdessa meitä ennen opettaneen eräopas ja ekologian opettajan Heikki Törmälehdon luona. Lainasimme Heikiltä ahkion vetovyön. Lisäksi saimme myrskytulitikkuja askilliset mieheen. Ne tulivatkin tarpeen, sillä Sarekin tuntureiden kovassa tuulessa trangian sytyttäminen olisi muuten ollut mahdotonta. Pensakeitin syttyi ihan normaaleilla tulitikuilla, kuhan olivat kuivia. Trangiaa ei tavan tikuilla noissa tuulissa sytytellä. Heikki saatteli meidät hyvän reissun toivotuksin matkaan.
Oulusta otimme vielä yhden ahkion mukaan. Minnan kaveri oli ystävällisesti varannut meille ahkion ja toivat sen linja-autoasemalle. Sitten Haaparantaan ostoksille ja kohti Sarekkia. Matkalla Gjällivaarassa teimme pienen ketunlenkin. Syynä kartanlukijan ja kuskin kommunikointikatkos. Illan ollessa jo pitkällä saavuimme Suorvaan menevään risteykseen. Matkalla ihmettelimme aika-ajoin kepinpäissä roikkuvia mustia jätesäkkejä, jotka heilunnallaan säikäytteli ohiajajia. Viimeinen tienpätkä n. 200 kilometriä tuntui todella pitkältä. Ennen puoltayötä olimme perillä. Paikallisen hallin pihasta löysimme telttapaikan. Telttaa pystyttäessä viimeinen salko ei millään kuontunut purjerenkaaseen. Purimme ja pystytimme teltaa useasti ja lopuksi jouduimme virittämään narupatentin ja kävimme nukkumaan kiristyvässä pakkasessa. Sittemmin ei samaa ongelmaa enää esiintynyt ja koko ongelma jäi mysteeriksi. Ennen nukahtamista nautittu puolen litran olutpullo piti huolen siitä, että sain käydä yöllä katsomassa kauniita revontulia.
Aamulla saavuimme suunnitelman mukaan (Suorvan?) parkkipaikalle ja aloimme suunnittelemaan maastoon lähtemistä. Hetki sitten vielä pyörinyt tuulivoimala lopetti pyörimisen ja pian sen jälkeen alkoi auto heilumaan tuulen voimasta. Tuulen puolella oleva kuskin ovi ei suostunut aukeamaan. Ulos päästyäni irrotin ahkiot ja sukset taakkatelineestä, ettei tuuli riuhtoisi niitä irti. Yritin täyttää keittimen polttoainepulloa, mutta bensa tykkäsi lentää mieluummin taivaalle kuin solua rattia pitkin pulloon. Päätin lopettaa touhun sikseen ja odotella tyynempää keliä. Ankkuroimme tavarat ja pakenimme autoon tuulta pitämään. Auton nokka vasten tuulta ei tehnyt hyvää. Moottori alkoi sammumaan eikä pysynyt enää käynnissä. Ajoimme toiselle lähellä olevalle parkkipaikalle. Tuuli yltyi ja irtolumi tunkeutui pienimmistäkin raoista sisälle autoon. Vieressä oleva auto oli jo sisältä lumen peitossa, vaikka ikkunat ja ovet olivat kiinni. Myrsky oli sen verran kova, että päätimme lykätä lähtöä seuraavaan aamuun. Jouduimme odottelemaan iltaan asti ennen kuin tuuli tyyntyi.
Pääsimme aloittamaan vaelluksemme heti aamun ensi tunteina. Matka taittui vaikka meillä oli ongelmia ahkion narujen kanssa. Minnan ahkion aisojen terävät reunat hankasivat ohutta narua, joka ei ottanut kestääkseen. Muutaman patenttiratkaisun jälkeen narut saatiin kestämään ja matka jatkui. Ensimmäisen yön vietimme tunturikoivikossa lähellä Njábbejåhkån ja Spádnejåhkån risteystä. Helpompi reitti olisi haarautunut aikaisemmin ja kulkenut ylempänä. Vaikeutena oli lähinnä tunturikoivikkoon keräytynyt upottava hanki ja todella huono pito.
Matka ylös vuoristoon jatkui pitkään nukkumisesta huolimatta. Vaellusporukkamme koostui aamu-unisista, eikä matkaan tahdottu päästä kuin vasta päivän ollessa pitkällä. Mutta kun pääsimme vauhtiin niin matka taittui ripeästi.
Onneksi meillä ei ollut tarkkaa aikataulua tai pitkää hiihtomatkaa, vaan hiihtelimme sen verran kun hyvälle tuntui. Puurajassa käännyimme kaakkoon ja yövyimme tuulelta suojassa. Hiihtelimme iltasella leirin lähettyvillä ilman kantamuksia ja paikansimme itsemme kartalle.
Aamulla matka jatkui hyvin nukutun yön jälkeen ylös vuoristoon. Maisemat muuttuivat sitä upeammiksi mitä ylemmäs pääsimme. Hiihdimme ja välillä kävelimme. Tauot jäivät lyhyeksi kovan tuulen vuoksi. Minulla ja Aarolla ei ollut suksissa teräskantteja, joten sivuttaisliikettä oli havaittavissa.
Lehtjitjávrrella tuuli voimistui niin kovaksi, että tuli kiire löytää hyvä leiripaikka. Löysimme mielestämme sopivan paikan yöpyä ja pystytimme teltan. Käytimme teltan kaikki kiinnitysnarut ja ankkureina käytimme jäähakkuja ja suksisauvoja.
Keittopuuha oli hermoja raastava. Ehkä suurin syy hermoiluun oli kadonnut lusikkani, jonka huomasin kun soppa alkoi kiehumaan. Onneksi Minna ei sentään ollut jättänyt varalusikkaa pois niin hommasta selvittiin muutamalla kirosanalla. Ilman bensakeitintä olisi soppa jäänyt keittämättä. Tuulisuojasta huolimatta lunta tuprusi joka puolella, eikä marinoli halunnut pysyä kupissa. Jätimme trangian suosiolla sinä iltana käyttämättä. Söimme Aaron kanssa nopeasti seisaaltaan selkä tuulta vasten. Minna nautti iltapalansa fiksuna teltassa. Yöllä sai kuunnella kovaa tuulta, joka välillä muistutti aseman ohi kiitävää junaa.
Myrskyn jälkeisenä aamuna paikansimme jälleen sijaintimme ja hiihdimme poronvartijan tuvalle. Päätimme ettemme jatka matkaa vaan odotamme sään paranemista. Seuraavana päivänä sää oli mitä loistavin, joten emme Aaron kanssa tuhlanneet aikaa vaan nousimme läheiselle mäelle ihailemaan maisemia.
Matka ylös vuorelle ja takaisin kesti noin kahdeksan tuntia. Kavuttuamme alas oli Minna jo hiihtänyt meitä vastaan. Hän oli käyttänyt hienon päivän hiihdellen ympäristössä. Leiriimme oli saapunut kaksi saksalaista pariskuntaa. Miehiä kaikki. Vietimme yhdessä iltaa syöden ja juoden.
Suksimme hyvissä ajoin takaisinpäin ja olimme ohittaneet ensimmäisen leiripaikan jo ennen iltaa ja jäimme yöpymään (…) järven rantaan. Matka taittui alaspäin erittäin nopeasti. Ahkio pomppi kivien päältä välillä melkoisesti. Taisipa jäädä muutama muistokin ahkion pohjaan.
Aamulla kohti autoa ja etsimään polttoainetta autoon. Huomasimme, että ainoa mahdollisuus saada polttoainetta olisi ollut visakortilla, jota meillä ei sattunut olemaan mukana. (…) kämpillä yöpyi Vattenfallin miehiä jotka eivät osanneet auttaa meitä bensan ostossa. Pyysimme josko heillä olisi ollut kortti jolla ostaa bensaa. Olisimme maksaneet bensan käteisellä. Ei ollut tai sitten eivät halunneet jeesata meitä. Kuulemma läheisin bensanjakelu olisi (…) Ajoimme sinne, mutta siellä oli samanlainen automaatti, eli bensa jäi haaveeksi. Sillä ”syväjoella” ei sitten ollut muita ihmisiäkään tai olivat jossain läheisessä metsikössä uhraamassa vastasyntynyttä. Kiireesti pois ja kohti Gjällivaaraa. Kuin ihmeen kaupalla bensa riitti huoltamolle asti. Loppumatka kohti kotia sujui ongelmitta.
Retkeilijät: Aaro, Mikko ja Minna
by 